Mutta huomenna piti opettaa Capia. Minä otin sen syliini, ja suudellen sitä hellästi kuonolle selitin sille mitä siltä odotin. Koira parka katseli minua ja kuunteli puhettani. Kun minä annoin kahlevitjan Alienin käteen ja aloin selitykseni, niin Capi oli niin viisas ja niin tottelevainen, että seurasi näitä veljeksiä tosin surullisen näköisenä, mutta nöyrästi.
Mattian ja minut isä itse saattoi muutamaan kortteliin, jossa hän toivoi meidän saavan hyvät tulot, ja meidän piti kulkea koko Lontoon läpi, ennenkuin saavuimme sellaiselle paikalle, missä oli komeita taloja porttikäytävineen ja suuria katuja puistoineen. Näillä kaduilla, joissa oli leveät jalkakäytävät, ei enää näkynyt rääsyisiä ihmisiä, vaan ylhäisiä naisia ja komeita ajoneuvoja, jotka kimaltelivat kuin kuvastin, uljaita hevosia, joita ohjasivat suuret lihavat kuskit.
Vasta myöhään illalla saavuimme Punaisen Jalopeuran taloon, ja tapasin Capin hyvin likaisena, mutta iloisena. Minä olin niin hyvilläni sen tapaamisesta, että pyyhittyäni sen oljilla käärin sen lammasnahkatakkiini ja vein vuoteeseni maata. Kumpikohan meistä oli enemmän hyvillään, Capiko vai minä? Vaikea sanoa.
Niin kului useampia päiviä, me lähdimme kaupungille aamuisin emmekä palanneet ennenkuin illalla soiteltuamme milloin missäkin kaupunginosassa, ja Capi kulki Alienin ja Nedin kanssa. Mutta eräänä iltana isä sanoi, että huomenna voin ottaa Capin mukaani, kun Allen ja Ned jäivät siksi päivää kotia.
Tästä olimme varsin mielissämme ja päätimme, Mattia ja minä, että nyt koetamme koota rahaa lujasti, jotta vastakin annetaan Capi meille. Nyt oli kysymyksessä valloittaa Capi takaisin, ja kumpikin panemme parastamme. Me sen vuoksi puhdistimme Capin hyvin aamulla ja aamiaisen syötyämme lähdimme sellaiseen kaupunginosaan, jossa kokemuksestamme tiesimme olevan sellaista "kunnioitettavaa yleisöä", joka pani helposti käden taskuunsa. Ja sitä varten meidän piti kulkea läpi Lontoon idästä länteen.
Pahaksi onneksemme oli sumua ollut kaksi päivää eikä ilma näyttänyt selkiävän nytkään. Taivas, tai se mikä Lontoossa on taivaana, oli punankellertävää utupilveä, ja kaduilla kulki harmajaa savua, joka esti näkemästä edes muutaman askeleen päähän. Ihmiset eivät liikkuneet ulkona, ja akkunoista, joista meitä kuunneltiin, ei nähty ollenkaan Capia. Tämä oli ikävä seikka ja vaikutti pahasti esiintymiseemme. Mattia pahoitteli sumua, arvaamatta mikä hyöty meille siitä oli muutamia minuutteja myöhemmin.
Astuessamme kiireesti pidellen Capia lähellämme puhelemalla sille jonkun sanan aina vähänväliä, mikä oli varmempi kuin lujimmatkin vitjat, saavuimme Holbornille, jolla ihmisten kulku on suurin kaikista Lontoon kaduista. Mutta yhtäkkiä huomasin, että Capi ei ollutkaan jäljessämme. Mihin se oli joutunut? Tämähän oli aivan tavatonta. Pysähdyin sitä odottamaan ja viheltelin hiljalleen, sillä emme nähneet pitkälle. Minua jo alkoi pelottaa, että se on meiltä varastettu, mutta samassa se tuli täyttä laukkaa, suussa pumpulisukkapari, ja heilutti iloisena häntäänsä. Hypäten minua vasten seisomaan tarjosi se minulle sukat. Se näytti hyvin ylpeältä niinkuin aina, kun oli hyvin onnistunut jossakin vaikeassa tehtävässään ja tahtoi, että sitä siitä kiitettäisiin.
Minä seisoin kuin kivettyneenä, mutta Mattia otti sukat toiseen käteensä, toisella tarttui minuun ja veti minua kiireesti jäljessään.
"Kävellään kiireesti, mutta ei juosta", sanoi hän. Ja vasta hyvän ajan kuluttua hän selitti minulle syyn. "Minä jäin niinkuin sinäkin miettimään, mistä nuo sukat olivat, kun kuulin jonkun miehen sanovan: missä se varas on? Varas oli Capi, ymmärrätkö? Jos ei olisi ollut sumua, niin meidät olisi vangittu varkaina."
Minä nyt ymmärsin asian varsin hyvin ja seisoin hetken aikaa melkein tukehtumaisillani. He olivat opettaneet Capin varkaaksi!