"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen puristaen lujasti.
Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme: "Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"
"Oletteko hänen veljensä?"
"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."
"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon kiireimmän kautta.
Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä. Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi luoksemme ontuen.
"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille, "sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti tänne."
Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.
"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun; hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."