VIII.
Me olimme kulkeneet jo suuren osan keski-Ranskaa. Matkustustapamme oli hyvin yksinkertainen, kuljimme vain edelleen sattuman mukaan, ja kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen kun oli näyteltävä vanhan vaivaisen osaa. Ja sitten viimeiseksi pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli ruvettava työhön, ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten se keksi mitä hassunkurisimpia metkuja esteeksi. Minä kutsuin Capin avukseni, ja silloin saatiin apinan juonet kumotuksi. Kun seurue näin oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa ja me lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme näyttelemään. Mutta jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Kaupungeissa viivyimme useampia päiviä.
Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään, ennenkuin tulimme Bordeauxiin. Tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä pitkäksi aikaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista minulla on mieluisia muistoja.
Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä juuri koskaan. Ja ymmärrätte, että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven, oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla. Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut, että me sinne jäimme niin kauaksi aikaa, vaan toinen ja vaikuttavampi seikka — tulojen runsaus. Koko talven meillä oli ympärillämme runsaasti lapsiyleisöä, joka ei väsynyt näytäntöihimme.
Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria punakoita poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä vehnäsiä, joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.
Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme alkoi harveta, ja usein näytäntöjen jälkeen näki lasten kättelevän Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enää seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut suuren valtateitten varassa.
Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin suuria pilvenlonkia.
Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin joka oli joen varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä ja suurin osa hyvin rumia, kadut ladotut särmikkäillä kivillä, niin että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajain, jotka olivat astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme tulleet Toulouseen ja että viivymme siellä pitemmän aikaa.
Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä oli paljonkin. Muutamassa kohtaa oli kaunis, puiden ympäröimä ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimäisestä näytännöstä alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän asettumistamme kierolla silmällä. En tiedä, oliko hän koirille vihainen, vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu meidänkaltaisten köyhäin kuljeksijain ja poliisimiesten välillä ei ollut tasaväkistä. Mutta isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli rohkeutta, eniten kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista. Hän senvuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä tahtoi meidät karkottaa kadulta.
Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, tahi ehkä senvuoksi, että hänen teki mieli pilkata ihmisiä — niinkuin hän usein teki — hän liioitteli italialaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan erittäin ylhäisten henkilöitten edessä. "Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja", sanoi hän nostaen lakkia ja kumartaen syvään konstaapelille, "voitteko minulle näyttää asetusta, jonka mukaan olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittaa halpaa elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?"