"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"
"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."
Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli
Seine.
"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta, Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin löydämme."
Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.
Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen. Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä. Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme sitä pestä.
Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen, joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle vihantana kehyksenä.
"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan poikansa kanssa", sanoi Mattia.
Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi, että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.
Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä. Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.