"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle hillolle?"
"Se on mantelia."
"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.
Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen, joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.
Arthur siis oli parempi.
Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta, lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle, että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.
Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä, ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.
Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.
"Rouva Suriot?" kysyin.
Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei ole enää täällä."