"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa.
Muistatko miten lehmämme säikähti?"
"Soita sinä se napolilainen laulusi."
"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."
Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.
Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla, mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee käpälät rinnalleen.
Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa. Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole kuin kultarahoja: 170 markkaa.
Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:
"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."
"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."