Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten, ja asettuen selin kanavaan, jotta näkisin näyttelijäini tanssin, aloin soittaa valssia.
Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan juuri halukkaita tanssimaan; leipäpala niistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enää ajatelleet muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.
Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: "hyvä!" Tämä huuto kuului takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.
Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden. Tämä oli niin kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret, joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu katos. Tämän edessä oli veranta köynnöskasvien suojassa.
Verannalla huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas ja ylhäisen, mutta surullisen näköinen. Toinen oli lapsi, melkein minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin oli huutanut "hyvä".
Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni suosionosoituksesta.
"Huviksenneko soittelette?" kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.
"Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin … huvikseni."
Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen kumartui kuuntelemaan. "Tahtoisitteko vielä näytellä?" kysyi sitten nainen minulta.
Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.