Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla. Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin mieleni läikähtelevän liikutuksesta.
"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.
Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta. Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan toveri ja melkeinpä ystävä.
Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä, että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.
Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää. Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski, niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä valkeni, niin jatkoimme matkaa.
Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi, joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin, jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten, olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä seuduista, joiden ohi kuljimme.
Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein hän minulle huusi: "Uudelleen!"
Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista, kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.
Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja palata pian entisiin oloihini.