"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä… Minä kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."
Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti harppuani hymyillen.
"Haluatteko, että soittaisin?"
Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.
"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.
Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.
Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän kauniisti, ilo silmistä loistaen.
Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi; tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä merkiksi, että tahtoi "vielä".
Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.
Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin hellää, joka liikuttaa mieltä.