Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä päivästä aikain Etiennette oli perheen äiti. Kouluiällään täytyi hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljiensä vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Kantaessaan Liseä käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennenkuin tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään tulta, kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä ollessaan ei Etiennettellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin. Neljäntoista vuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste. —
Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä, kun olin pannut harppuni naulaan, ja ollessani kertomassa miten kylmä ja väsymys meidät oli yllättänyt palatessamme Gentillyyn, jossa olimme toivoneet saavamme yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla iloista haukuntaa.
"Se on Capi!" sanoin nousten vikkelästi. Mutta Lise ehti ennen minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni, ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen iloisesti, ja koko sen ruumis vapisi.
"Entäs Capi?" kysyin. — "No Capi jää sinun luoksesi."
Aivan kuin olisi ymmärtänyt, hyppäsi se maahan, pani oikean käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin Liseä, ja huvittaakseni heitä käskin Capin näyttelemään jotakin ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan se veti minua takkini hihasta.
"Se tahtoo minua ulos." — "Viedäkseen sinut isäntäsi luo."
Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitaliksen, olivat sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitaliksesta. Ehkä hän ei olekaan kuollut, niinkuin oli luultu? Enpähän minäkään ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niinkuin minäkin. Isäntä nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin. Mutta minä en ruvennut vastaamaan, ennenkuin minulle vakuutettiin, että Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitaliksesta ja minusta.
Itsestäni kerroin, ettei minulla ollut vanhempia ja että Vitalis oli minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini miehelle.
"Entäs nyt?" kysyi komisarius.
Isäntä ehätti vastaamaan: