Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun, voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin…
Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.
Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.
Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen. Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää, voin kuolla… Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus ja ilo hurskaille sydämmille…»
XXV.
Jukke näyttelee velkakirjoja.
Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa, kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.
Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.
Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut koskaan.
Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi kaikki, mitä hänellä oli.