»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin
Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.
Ai, ai, että se löisi.»
Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä, että en pelkää Anttia.»
Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin panehan mieleesi.
»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa silmäänsä pitäen hipallaan.
Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti majataloonsa kävelemään.
Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti vökeltämään majapaikkaansa.
Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele. Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.
Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa. Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun punertavassa ilmassa.
Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta kaikkine osineen.
Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua, sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun se havaitsee Juken.