Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.
XXXI.
Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.
Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet ilmaan.
Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan vasemalle korvalliselle.
Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu. Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti hengittävässä rinnassa.
Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:
»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei karkaa otus.»
»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti
Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin
Mikkokin.
»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»