»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.
Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä. Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki, mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko asian ydin. Omantuntoni mukaan… Ajatelkaapa sitä kohtaa… Omatunto… Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala varjelkoon… Omantuntoni mukaan kuuluu valassa… Niin, omantuntoni mukaan…»
»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.
»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan. Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva. Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan, kuten omatuntonnekin sanoo.»
»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.
»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.
Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.
Ai, ai, miten hauskaa… Silloin on Antilla toista kuin täällä annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai, ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja hykertelivät käsiään.
»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan
Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja
Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti
kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.
»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi. Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»