»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.
Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun hyrskeitä. Ja jatkoi:
»Ei suinkaan Ju … Jumalakaan salli … o … lemaan i … irti se … semmoisen … ka … kauheampi mu … urhamies … tä.»
Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut, itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.
Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»
Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne, huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»
Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä kolmantenakaan.
Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.
Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.
Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja selitti, että: