»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi, tietää tämän, voih, uih.»
Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.
Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.
Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.
Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi, punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin, kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.
Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.
Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:
»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»
Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla herrasmurteellaan:
»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen, paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»