Hanna nurpealla mielellä.
Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena iltana.
Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt kauniin ja pisin savunauha lähti.
Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti — lasten isä — ei ollut vielä kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä. Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein talviteloilleen.
Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni, toinen tuli.
Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta.
Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona, joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa olisi voinut paistaa paistoksiaan.
Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin huutokaupalla ja joutui Antille.
Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui.
Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut.