Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni leipomaan Vaaralaan…
Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.
Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa puhetta.
Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla päivä ihan valkeimmalleen… Nukahdin toki tuohon… Nukuin niin makeasti… Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja vakuutteli: — »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän… Lienenkö tuntia parin ollut tuossa pitkänäni».
Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, ompeli vaan Matin mekkoa.
Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman oudostellen virkkoi: — »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi… Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse, vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan».
Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.
Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: — »No iltako nyt… No kauvampa siinä». — Punalti päätään. — »Jo minä arvelinkin… No sepä kumma… En muista, että minua olisi uni pettänyt».
Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja mieluisesti hymyillen mukautti: — »Tallessa on ikä eletty elämätöin tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin maistaisi ruoka.
Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta, jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.