Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle. Mutta tunsi hyvän olevan olla.
Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.
Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli ja suonissa virtaili lämmin veri.
Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin, jolla istui.
»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun liepeillä kiirehtivät näkyviin.
»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.
»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.
»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan, kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.
»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman voiman… Silloinko… Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet taivaan rannan hohtovalosta… Oi tuossako todellakin on minun kotini… Se on selittämätöntä.»
Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan, muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin olla.