Mutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli laitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput parasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten ikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin se ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua, kun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan, niin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään yönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä teariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri…
Kaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat esimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä työ siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla nokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen, niin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin tarvitsee isompaa tai pienempää valoa.
Niin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa tunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan.
XIV.
Jukke hankkii isännän nimeä.
Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.
Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja laittoi muutamia sukkaparia.
Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.
Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin käveli kammarista suksilleen.
Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin, nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten suojaan.