"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän."
"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne muutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?"
"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat vaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt järjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista laatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani kykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen täällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa."
"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin mielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu päästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee siellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään."
"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta nuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on."
Emännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan laipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat vakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: "Kylläpä se on nuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi ikänsä puolesta."
"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin."
"Eipä oikein… Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin tekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen kanssa?"
"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?" sanoi
Dampbell.
"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla yhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa ymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä."