"Ei ole. Se minua pelottaa kun se aina uhkaa pukata, kun minä karsina-aidan raosta pitäen omalle piitilleni leipää antaisin."
"Se uhkaa sentähden pukata kun sinä et hänelle anna leipää."
"Hänelle antaa äiti", sanoi Hilma ja painoi päätään isän rintaa vasten lujempaan, ikäänkuin lopettaakseen isän kyselyn. Maria sen nähtyään sanoi: "Taitaa se nyt sentään tuntua Hilmasta somalle oleminen isän sylissä. On sillä ollutkin jo monta ikävää. Syksykesällä jo usein ihan itsestään mällähti itkemään, kun ei tule se isä… Mutta ei nyt isä enää lähtenekään eikä jättäne meitä niin kauvaksi yksinämme."
"En lähdekään enää."
"Aivanko totta?"
"Kyllä se on juuri totta."
Tapanin sanoissa kuului luja päättäväisyys. Sen kuullessaan Hilma nyhjäytti ruumistaan yhäkin lujempaan isänsä rintaa vasten, ja ilosta hytkähti Mariankin sydän ja kirkkaat kyyneleet vierähtivät poskipäille.