"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan."
"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos ei enempikin."
"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien tavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä kun lähdetään, niin siinä ei ähketä", sanoi Dampbell, punalteli päätään ja nousi pukeutumaan.
Kului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin talon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä aseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle, missä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina sekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.
Viimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä. Jo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään ja ärähti: "Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja."
"Mitä tankoja?" kuului ääni joukosta.
"Keppejä", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta silmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.
Dampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon. Kun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme keppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi katsoen ne käskee lyödä.
Talon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa pitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä katsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: "Ei mene nyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa määrättiin ja johon rajan täytyy tulla."
"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!" ärjäsi Dampbell ja huusi: "Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä tehdään."