Tapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla saatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi. Mutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi olla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin lintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen vanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä oli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla yhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin ulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen juurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja kolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva näkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu sammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.
Nämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: "Jopa päästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme onkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta."
"Se kieltoa mikä minusta", sanoi Tapani. "Mutta koettakaapas tuota lauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä."
Pojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: "Kyllä tämä kantaa vaikka seitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme."
Tapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi poikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta vasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään levottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan järvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja viitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä sanoi: "Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä, elä anna niitä kenellekään."
Koira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle vatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.
Nyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot, onget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon, jota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta lautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja hyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin syvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti pystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi tasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: "Eipä tottaperään ole liikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa."
"Kyllä tämä kantaa!" huusivat pojat, "tämä onkin amerikkalainen vedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä, niin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne suuret ahvenet körilästävät."
Sen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan ja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa kohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja muistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan ääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle, missä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä aikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti onkeensa täyn ja huudahtaen:
"Anna Ahti ahvenia,
Vellamo ve'en kaloja!"