Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta suunsa. Hän tuumaili:
»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano, jonka päähän ei pääse.»
»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää», sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan isännältä, että
»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»
»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä tulevan», sanoi isäntä.
»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»
»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä. Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi. Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa. Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen, niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään kuolemassa.»
»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille», puhelin ylpeästi isännälle.
Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:
»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan, niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua, syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan, niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu, siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla maksan.»