Mutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta harjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana kuin Tapiolan impi.
XXI.
Lähdin Harjulaan.
Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään, sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.
Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä, selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.
»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan tervehtiä.
Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.
»Päivää, päivää! — Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»
»Pitää ottaa kumppani.»
»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon kumppanin kanssa.»