»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä rientävän kuoleman hetken.»
Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen katkeamatta:
»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»
»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.
»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi silmiään huivinsa nurkalla.
Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.
Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:
»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun tietää autuaana lähteneen.»
»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa lusahtivat vielä kumarampaan.
»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut: se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»