Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi. Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että
»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin. Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti, että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»
Purin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että
»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses oli!»
Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää niin sokeaksi toista kertaa.
Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.
Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman lintusille mieleni vaiheista.
Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan, että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois. Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että
»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä itseäsi.»
Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään. En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.