Hemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin odottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa kuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen ja miettivästi sanoi: »Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei ollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa… Niinhän tuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä tulee.»
— Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.
— En sitä sanokaan.
— Eihän tämä suon silmään mene, jos myykin ja jos on tehty työtäkin, niin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella muraa oriin kuormaan.
— Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan, esimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi omassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee maata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti karvalakkista päätään sanojensa painoksi.
— En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan lähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.
— Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.
— Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä ruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää kyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.
— Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan annetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset ovat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja uusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia kilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään ajaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.
— Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan käsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.