— Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne kasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta, vaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja juuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään joutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa luoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset ketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti nyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua heittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä hosuttiin.
Isäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi matalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen olisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa hevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen, riisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja pani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen lammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään kohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja jäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä kenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: »Mikä se nyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole päivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.»
— Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi isäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä mitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä kenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen kävelemään kamariinsa.
Kamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin selälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin tuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli rautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä muistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi untaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään tapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä viluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia, joka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja nälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja aina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala uni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt puuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa on myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei tarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä pienessä majassaan kuin toukka puun raossa.
Hemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he nyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä tulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa remusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan toisiaan.
— Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa alle, sanoi Hetvi nauraen.
Tytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta huurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen. He luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä maan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään hykerrellen: »Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä isäkin tiedon.»
Emäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan Sunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa seisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: »Minkä sitä uskaltaa sanoa äidille?»
Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen, mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille? Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»
— Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.