— Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan täällä.
Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi: »Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»
— Sulhaset… Mistä?
— Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.
Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä? Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?… Ei, ei se toki ole uskottavissa.»
— Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset… Ja ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.
— Vai niin… Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat lapsemme luoksemme… Se on totta se.
— Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja pitäisimme asuntomme seinällä.
— Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se olisi.
Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään. Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden koti vanhempieni luona… Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»