— No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:
— Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista, että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.
— Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita soita on paljon.
— Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen, että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on täytynyt jäädä.
— Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen, mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi, että lähdetään hiihtämään.
Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»
— Mennään suoraa päätä.
Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.
Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:
— Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.