— Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen arkuus.
— Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki palstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.
Sen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin puristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.
Herran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti virkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: »Kiitos teille, hyvä herra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan kahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille paljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan samanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille annoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen. Uskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin niille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät anna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi, tuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa samanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.»
— Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne nähdäkseni, sanoi herra vakavasti.
— Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja ulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin suksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.
Ja tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella selkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan hän vähän huohottaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»
— Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan käsiään karttoja vastaan ottamaan.
Herra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: »Yhtä suuri kuin tämänkin talon kartta.»
— Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista manttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.