Kolmastoista luku.
Kentässä olivat Reeta-Kustaavan ja Martan häät olleet jo viikko sitten ja he olivat menneet uusiin koteihinsa. Tammikuun pakkasilta oli jo pimennyt mustaksi yöksi. Emäntä, Ulla ja Pirkko olivat juuri tulleet navetasta illastamasta karjaa. Kartanon puoleisesta peräkamarista kuului äskensyntyneen ihmislapsen kimeitä ääniä ja äidin viihdyttäviä sanoja. Isäntä, Hemmi ja Tuomaskin työttömin käsin istuskelivat pirtissä odotellen iltasruoan tuontia pöydälle, kun kartanolta kuului äkkiä tiukujen helähdys. Kohta aukeni pirtinovi ja Sergelius turkinkaulus pystyssä syvään kumartuen työntyi ovesta sisälle niin oventäyteisenä, että kumpainenkin olkapää hankasi oven pieliä.
Sisään päästyään hän oikaisi itsensä ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi: »Huh huh, kun tuntuu hyvältä päästä lämpimään. Siellä tuolla ulkona on niin turkasen paha ilma, että tuskin Utajärvelläkään lienee pahempi. Pohjan akka harvahammas on ihan kiukkuisella päällä. Tuulee kuin pillistä ja viskoo lunta kuin tulipaloon.»
Hemmi nousi ketterästi riisumaan turkkia ja sanoi: »Onpa se ollut näinä päivinä kovaa ilmaa. Ei tarvitse nyt pienen tammen moittia isoa tammea lauhkeudesta. Mekin tässä olemme ihan ikkunoista katselleet, kun sitä ei ole huolta hävinneellä eikä työtä maansa myönehellä.»
Kun Sergelius oli saanut turkin yltään, lähti hän hyvätuulisen näköisenä tervehtimään kaikkia ja Ullaa ja Pirkkoa tervehtiessään sanoi: »No tämmöiseksikö se pohjatuuli on kuivannut tämän talon entiset punaposkiset tytöt?»
— Niin on käynyt, mutta käyköön. Ei huolita, sanoi Ulla iloisesti.
— Kuluuhan se pidettävä jos pitäjätkin, virkkoi Pirkkokin nauraen niin että hytkyi.
Sergelius poistui nyt isännän luokse pöydän pään puoleen ja rahin nenälle istuttuaan kysyi: »No miltä se nyt tuntuu elämä uudessa ajanjaksossa?»
— Siinähän tuo menee, kun ei ajattele, sanoi isäntä, mutta mielessä olivat Tepon sanat, että ne loistavan kruunun hankkivat päähänsä maksamalla ylihintoja kaupan päälle.
— Ei täällä ole vielä tainnut näkyä mitään vakoilijoita? lausui
Sergelius.