Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi
toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta.
Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen
Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti:
»Kyllä se tuo tepsii.»
Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»
— Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin, mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.
— Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.
Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan: »Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»
— Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä, jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.
— Minun? Miten se minun on maksettava?
— Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.
— Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen asiaan syytön kuin taivaan enkeli.
— Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.