Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset, ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa kun tahtonette.»
Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne ovat, ei niitä ole varastettu.»
— Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.
Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa! Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa ja vielä siemeniäkin… Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!» »Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.
Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa heti huomenna vangitaan.
Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.
Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot, otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa, kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»
Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.
Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa. Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt, Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»
— Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne vievät senkin.