Martta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: »Kun Teppo oli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa, mutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko aseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta, niin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön halkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se olisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen punikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat repäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän oli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa joutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja palvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi lentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin Tepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle jääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja lähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava luultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana tappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan. Ja kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta toiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin pistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä. Tämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo näki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti tarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla onnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin kymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut yksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta menijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen oli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä nousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri, niin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut… Se on kaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi… Rovastinkin kiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät, leikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta puolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli eronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät jaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin oli pistelty pistimillä repaleiksi… Kirkko niillä oli teurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin edessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja sitten teurastettu… Veri on hyytyä suonissa… Kun meiltäkin karja ja kaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun muutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien liekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa sekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka oikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.»
Tätä kuullessa Mooses ja Annakin ikäänkuin kivettyivät, eivät pitkään aikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin horroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään vaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat turvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko ruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: »Taava parka!» Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut puhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään puhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain Annan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet kuitenkin kastelivat lapsen peitettä.
Viimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli akkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: »Äiti! Onko teillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt saa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada vaatteita… Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin sukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.»
— Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.
— Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat rintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista ruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää valmistamassakin.
Martan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun hän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: »Olisi kai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta mitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.»
— Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä käsittämään, ainakaan tällä kertaa… Eikö isällä olisi kinnasnahkoja, nyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.
— Maksettaisiinko niistä mitään?
— Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.
— On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa, kyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses ulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä vasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: »Näkyisi tuolla vinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi valmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.»