— Mutta säilyvätkö siellä elot?

— Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa, sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta. Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.

— Onko siellä puimakonekin?

— On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.

Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota: 'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»

— Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?

— Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.

— Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.

Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita, mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan poskelle ja puheli:

— Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti… Säästäköön Jumala sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan silmistä.