— No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja pani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten heittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja varmalla äänellä sanoi: »Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo todistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.»
— Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä edemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten syvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman matalalla värisevällä äänellä.
— Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä kuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi täälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä todistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun saivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja tekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä kyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.
Sitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen kolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen isännän kirjoittaa nimensä.
Honkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu voisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei kysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse tullessaan sanoi: »Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.»
Pyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille asianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren nenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen nimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: »Hyvähän siitä tuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.»
Sitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: »Tämä käräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain vetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.»
— Minkä verran sitä pitäisi olla?
— No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.
— No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä lompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan olevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi lähtemään kotiinsa päin.