— Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.
— Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä pisteli velliä Joelin suuhun.
Kun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista vaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva hiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen tummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän sanoi huoahtaen: »Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi… Sijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä kussa kuoleman pitää.»
— Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi
Martta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.
Edellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan painostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.
Kuudestoista luku.
Oltiin jo toukokuussa. Sota oli Suomesta loppunut. Yli-Jurmassa oli kaikki kevätkylvöt tehty, kun Martta tuli kotiin. Siitä ilosta Martta haki metsästä automobiilinsa ja laittoi sen kuntoon illalla ajeltavaksi. Oli lauantaipäivä. Joutuakseen autolla ajelemaan hän lämmitti saunankin tavallista aikaisemmin.
Aurinko oli jo kallistumassa iltaan, kun Mooses oli vielä kyntämässä rukiiksi tulevaa peltoa. Teppo-vainajan isä tuli nyt Mooseksen luokse sanoen: »Teillä täällä on touot maassa. Minulla taitavat jäädä panematta. Sain niin kunnottoman punikkien rääkkäämän hevosen. Ei tahdo jalka jalasta erota kyntäessä ja siitäkin vähästään uupui nytkin.»
Mooses istahti pientaren laidalle, ja siihen istui vieraskin tuumimaan, voisiko Mooses lähiviikolla tulla auttamaan toukojen tekoa. Mooses lupautuikin ja samassa kääntyivät miesten puheet vasta päättyneeseen sotaan ja mitä enemmän he siinä puhuivat, sitä enemmän tunsivat lämpenevänsä.
Nella seisoi aurassa. Silmät lupsahtelivat kiinni ja pää nuokahteli alaspäin, se näytti nukkuvan. Martta käveli pellon piennarta miesten luokse ja jo viidenkymmenen askeleen päästä nauraen sanoi: