"No mitä kummaa te nyt hommaatte! Mihin minä tämmöisen tavaran paljouden kanssa sovin? Aivanhan niitä on kuolemakuorma!"
Kerttu: "Tässä kontissa on kymmenen metson täkkää, viisi leipää ja muutama tökäle kesävoita tuoheen käärittynä. Tässä hameessa on jyviä, että saatte leipätaikinuksen."
Maija löi käsiään yhteen
— "No herran ihme, aivanhan taloutenne minulle tyhjennätte! Jumala teille antakoon kolmin kertaisesti sijaan! No kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, ettei maassa vertaa. Tulkaa nyt minun luokseni, kun tulette rippikouluun; kyllä minä teitä autan rippikoulussa. Se rovasti on niin ystävällinen minulle. Minä jo nyt kun menen hieromaan, niin puhun teistä. Siinähän sitä on hyvää aikaa hieroa kyhnystellessä puhella tämmöisistä. Ja kyllä minä osaan! Minä kun on paras asia puhuttavana, niin silloin en kopristele lujasti, hivelen vaan lystimmälleen, mieliksi vaan. Ja kun se on minulle niin henkiystävä, niin kenen puhetta sitä sitte uskoo, jos ei minun? Lähimmäistäänhän lempokin nuolee, sanoo sananlasku."
"No nyt Pentti, pannaan turkit päälle, päivänviila on tuossa taivaanrannalla; siinä se valkeaa. Annappas, Pentti, kättä tuolle vieruskumppalillesi ensin ja kaikille muillekkin."
Pentti suu mytyssä kierti jokaisen luona ja pyöreätä nuppupäätään nyökäyttäen löi kättä jokaiselle, pani turvakot käteensä, seisahti lattialle ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katseli.
Maija kätteli kaikkia, seisattui lattialle, katsahti Pietoon, mutta heti kääntyi tyttöihin ja virkkoi:
"Kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, oikein on ikävä lähteä, mutta täytyy sitä. Kun on se lupaus niin luja, niin ei auta. Hyvästi nyt!"
Maija pani kontin selkäänsä ja hamesäkin kontin päälle ja virkkoi:
"No oppikaa nyt lukemaan ja terveeksi jääk jääkää!"