"Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu kastellista…"
… "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no mikä tuolle tuli?… No jopa tuo selvisi… Hyvä tuli!"
Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:
"Martta, kuule… älä nyt itke… Asetu nyt… No-no lapseni; nyt sinä paranet lapseni… Älä nyt niin paru. Kuule nyt… asetuhan nyt, muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala, tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!… kouristi tämän. Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa! Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten pieksäytyy! Tuohon se kuolee… ei hengitä enää. Voi muori kulta! mitä tälle tehdään?"
Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja tenhoissaan luki:
"Lähe liika liikkumahan, paha vaiva vaappumahan käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani. Tuonne ma sinun manoan Turjan koskenen kovahan, jonne puut tyvin menevät, hongat latvoin lankeavat."
Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:
"Neitsyt Maaria emonen, puhas muori, muoto kaunis, kultakäärehet käsissä, päässä kultaviilekkehet, kultakenkäset jalassa, tule tänne, tarvitahan tekemähän terveyttä. Vesi juokohon vihansa, vetäköhön viertehensä alle soien sammalien, alle aaltojen syvien."
Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti nukkuvan raskaasti.
Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi: