Asetuttiin yönlepoon. Siinä yönkajaksen uinuvasssa hämärässä makasi Kerttu vuoteen reunalla. Mutta uni ei näkynyt tulevan, kirkkaina siirtelehtivät silmät vielä silloin, kun pohjoisen metsien helmasta kiilui kevätyön kirkkain kaju. Mutta painuivat kuitenkin viimein umpeen.
Huomenaamuna oli Kerttu vähäpuheisena. Kävellessään ei näyttänyt katselevan minnekkään, teki vaan askareitaan, jotka olivat Sunnuntainakin tehtävät. Vaan kun sai huoneet lakaistuiksi, astiat ynnä muut järjestykseen, niin istui Martan viereen penkille istumaan. Katsahti ympäri pirtin, nykäsi huiviaan vähän silmille; katseli kynsissään valkeita pisaimia ja virkkoi:
"Juoruavan minusta näytään, kun on noita pilkkoja kynsissä… Mitähän lienee ollut, kun tänä aamuna unissani sain kihlahuivin, semmoisen keltaisenkirjavan silkkihuivin, juuri samallaisen kuin Tervaniemen Riikalla. Sitä minä katselin ja sanoin itsekseni, että 'no mitähän Reeta ja Martta sanovat, kun näkevät minulla päässä tämän huivin. Kyllä vielä monella muulla silmät repeää, kun tämän näkevät. Voi, voi kun tämä on hyvä!' sanoin, kun se niin moniväriseltä harmitti päiväpaisteessa. Ja kaikki tuntui niin hyvälle. Kaikki oli niin mukavata, niin lienteätä ja väljää, että tuntui menevän kuin alamäkeä; ei muuta kuin luotella vaan. Olin sitte eräässä talossa pyttyjä kuorimassa. Hyvin puhtaita pyttyjä kuorin isoon kirnuun, mutta jokaisen pytyn laitaan heitin koirankielen verran viiliä, panin ne pitkälle valkoiselle rahille rinnakkain. Mutta siihen ilmautui joukko pulloposkisia pienokaisia, jotka suurilla lusikoilla pistelivät sitä viiliä ja syrjäsilmällä mulauttelivat toisiinsa milloin toiselta loppuu… Voi, voi kun ne olivat lystiä valkotukkaisia, toinen toistaan vähän pyylevämmät ja piimäpartaisina siinä katselivat. Niilo se oli pienimmän pojan nimi, ei osannut oikein puhuakkaan. Ja aina se muutti lusikan vasempaan käteen ja sitte syödä tolskasi ja toiset puolet karisi rinnoille. Pieto se oli niistä vanhin. Se joutui Niilolta viiliä ryöstämään. Niilo hosui välisellä lusikallaan Pietoa ja alkoi parkua. Siitä heräsin… Mitähän lienee ollut olevinaan se uni."
Martta: "No se nyt ei ole muuta ollut, vaan olet semmoista ajatellut nukkumaan ruvetessasi."
Reeta tuli pirttiin lehmien hoidosta, pyyhki kylmästä punastuneita suuria käsiään karkeaan esiliinaansa ja istahti Martan ja Kertun viereen.
* * * * *
Kaksi viikkoa oli kulunut. Keväisen Lauantai-illan viileässä hämärässä istuivat tytöt pyhäksi ripsutun pirttinsä leveällä karsinapenkillä, kampaillen kylpemässä kastuneita päitään ja helmoissa letitetyt palmikkonauhat. Löylyn tulehduttama punastus oli puhtaissa virkistyneissä kasvoissa. Tytöt istuivat äänetönnä, katsellen jalkoihinsa Riikan ompelemia lipposkenkiä, jotka avonilkkaseen oli pantu siksi, etteivät jalat likautuisi. Ja hohtavana paistoivat vahvat nilkat lyhkösten helmain ja matalain ruojuvien väliltä. Siitä Kertun ajatukset näkyivät kulkeutuneen muistojen teille niin kauas, että sinne eksyi kokonaan. Silmät selällään katsoi värähtämättä lattialla olevaan kenkärajaan, jonka oli koiran penikka siihen vetänyt penkin alta. Ei värettä liikkunut punasenpuuhakoilla kasvopäillä. Ja eloton tyyni kajastus levisi pyöreänleveään otsaan. Siinä kädet helmaan unehtuneina istui Kerttu kuin kivettynyt ja heräsi vasta, kun Juuso oli jo kerjennyt kävellä puolilattiaan, jossa päätään nyökäyttäen virkkoi kainosti hyvän illan.
Kertun kasvot leimahtivat, joka jäsen värähti, pemahti kuin puistelehtava kana ja hätäisesti joutui virkkamaan:
"Hyvää iltaa! Tule tervennä! Minä ajattelin juuri sinua." Kerttu kiirehti tervehtimään; pisti Juusolle kättä ja virkkoi:
"Terve, terve! Kun on kylmä käsi kuin jääkalikka ja punaset kuin hiili! No miten sinä jaksat?"