Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.
Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.
Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"
Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen, mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja viimein vastasi: "Miten hän olisi… Olen minä ajatellut…"
Muori: "Mitä ajatellut?… Jottako isän kaima?"
Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin leppoisen näköisesti…
— "No… jospa tuosta tekisi."
Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi: "Pietari on nimesi…"
Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta. Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet eivät kiihtyneet heti.
Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa tulta… Ka jo viimein!"