"Tämä on aivan talvinokineen. Eihän tässä ole kuka näitä pesisi. Martta kulkee paimenessa. Siellä on nytkin. Ja minä tässä tuikkasen elämisen hoidossa lasten keskellä. Noilla muilla on tuo touonteon homma, niin siinähän näkyy menevän… Pestävä kai tämä olisi."
Auno: "Nyt otetaan käsilleen Pietolan pirtti! Minä lähden metsästä hakemaan luutia, joilla lasketaan laki ja ripsutaan seinät."
Katri: "Mene vaan, minä teen lykkäysluutia." — —
Ilta oli tullut. Maalleen vieri kultainen aurinko.
Petäjän juureen rannalle kokoutuivat istumaan siskokset. Reetakin sattui tulemaan Pahtajärveltä. Siinä he istuivat äänettöminä ryhevän petäjän viileässä katoksessa ja katselivat illanruskosta juopuvaa luontoa.
Auno: "Voi, voi, kun on ihana tuo Hyllyäiskero, ihan kuin tuliaisiksi meille laskeva aurinko sitä valelee kultasateillaan! Voi, voi, kuinka syvä rauha kuvastuu tuon kerovanhuksen totisissa kasvoissa!… Jospa ihmissielu olisi noin puhdas!… Puhdas ja turvallinen… Jospa olisi…"
Reeta: "Ompa nyt tyyni tuo kuikan pelto ja kirkas, kirkas, että empä monasti muista noin kirkasta. Katsokaas, kun tuo Hyllyäiskero kuvastuu tuonne veteen, ja kuin on likellä, että luulee saavansa kädellä koetella."
Katri: "Jos ei aniksi kädellä, niin korennolla tuohon yltää."
Riikka: "Kyllä minä muistan tuon järven noin kirkkaana monastikkin. Ja tuo mänty vaikka se tuossa noin mykkänä seisoo, mutta kyllä se on kiertynyt minun mieleeni monet kerrat."
Katri: "Minä olen joka kerran Pietolaa muistaissani muistanut tätä mäntyä ja tuota kiveä tuossa, jossa ennen kirkonmenoja pidettiin. Mutta missä on se…"