"Kerronma häntä vähäisen… Kerttu lienee kertonut eromme tuossa Hyllyäiskeron laella. Lähdimme siitä ja vaikka tuntui pahalle tie tietymätön, niin hammasta purren painoimme pahkaamme ja sanan puhumatta astuttiin, minkä henki takaa käski. Kulettiin kuin Jerusalemin suutari yötä ja päivää halki halean maailman, vaikka jalkoja pakotti kuin ajoksen sydäntä. Mutta siitä ei huolittu. Aiottiin vaan mennä sitä soittaa niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Niin tultiin lähelle Wiipurin kaupunkia. Olimme väsyksissä, niin väsyksissä, ettei voitu ei kahta korvaansa kantaa. Vieressä oli sammalperäinen viitakumpu. Siihen istahdimme levähtämään, nyytyistämme pureskelimme evään rippeitä. Mutta ei se maistanut ruokakaan millekkään. Suu oli kuin pakkula. Vaan vätkytettiin sitä vähä ja aiottiin lähteä eistämään. Oli lenseä päivä. Kelmeänä paistoi puolipäivän aurinko. Väsymys voitti, kyyristyimme vaatteihimme ja nukahdimme nimemme tietämättömäksi. Ja iltapimeä oli kun vilusta värisevänä säikähtäin heräsimme, kun…"
Katri: "Sitä ei tarvitse kertoa. Se on ollut ja mennyt."
Auno ajatteli hetken ja sitte jatkoi:
"Niin, sittehän sitä menimme erääsen suureen taloon. Siinä oli saunakin maalattu punaiseksi ja isäntä siinä oli lihava kuin mallassäkki ja naama kuin leipäre. Emäntä oli musta ja pikkuinen kuin paistettu silahka ja pahankurinen kuin katajapehko. Mutta hyvä se oli hyviinsä, paha pahoihinsa. Siihen taloon sitä pääsimme minä ja Sanna palvelukseen."
Vappu: "Siinähän se sai Sanna talonpojasta ensimmäisen sulhasen."
Riikka katsoi Vappuun tympeän silmäyksen.
— Niissä sulhasissa se menee sinun mielesi.
Vappu katsahti raikkaan silmäyksen Riikkaan.
— No mikä sitte? Onhan se oikea asia. Saihan se sulhasen, mutta se kuoli seisalleen ja silmät jäivät selälleen.
Jokaisen suu meni nauruun, mutta Auno yrmisti muotoaan ja syrjäsilmällä vilkasi moittivan katseen Vappuun. Kiskasi puolan varren ja sitä helmassaan nypösteli.