Katri: "Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on toviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan näy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan lamaan."
Saara: "Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen."
Riikka: "Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä?
Eikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole."
Saara: "On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän kokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa heittänyt."
Auno: "Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi ollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa, minkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat lumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä katsoin näyttävät kamalilta."
Vappu: "Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan niin sanomattoman juhlallisia."
Katri: "Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin yksinään ollen."
Riikka: "Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa, kun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas yhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä syksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin, niin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa kärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka. Juurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt ihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka olivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet kankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään takki palanut pahan pilaan."
Olli-Pekka: "Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään."
Tahvo: "Riittipä, kun sillä pääsi."