Auno: "Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!"
Vappu: "Annetaampa hänen nyt nukkua…"
Siinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi rinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli rinta… Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan, jotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla, niimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili; mutta tuokion perästä asettui… nousi taasen hitaasti ja laskeusi heti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä kerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja kasvoihin ilmautui väreetön hymy.
Auno: "Annetaan nyt nukkua rauhassa…"
Reeta: "Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten aina ennen."
Vappu: "Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu."
Reeta: "Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu."
Auno: "Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan
Jouluyön valvojaa… Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!"
Pois kääntyivät tytöt Kertun luota.
Reeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan, kasvoissa pyhä ihastus.