Muori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski kirveen rankaa vasten.
"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin", virkkoi hän. "Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena."
Muori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien painaman vartalonsa ja jatkoi: "Ennen kuin kaskea hakattiin, niin pidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella on jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni kahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana pitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan avulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata halkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista vanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet. Piimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta lähtijää… Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun länkiäni ei moni täytä."
Kerttu alla päin kainosti virkkoi: "Opettakaa muori minuakin hakkaamaan."
Muori taputti Kerttua päähän.
"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin voimia Jumala antaa… Minä tuon teille uudet sievät kirveet. — — On niin suuri tuo.
"Miestä myöten miekka vyöllä, kalpa kantajan mukahan.
"Se on vanha sananlasku… Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin tuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin punaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän niillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!"
Kerttu: "On minulla, Aunolla ja Reetalla."
Sanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: "Eipä meillä ole pitkät taipaleetkaan."