"Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan poloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat rannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon hidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään".
"Sen minä sanon, että kenellekään ette saa luvata tämän jälkeen kutoaksenne kun minulle. Meillä juuri on tämänlaisen vaatteen tarvis. Meidän pojillakin ei ole kesävaatteista paljon puhettakaan. Ai, ai, että tuli toki puheeksi. Olettehan kutoneet kaksivartistakin? Se olisi alusvaatteiksi rovastillekin sopivaa".
"Olen minä kutonut kaksivartista, toimikaista, pohjikaista, kolminiitistä, kahdeksanniitistä ja mitä milloinkin ovat kudottaneet. Olen kutonut trikootakin".
"Trikootakin!" huudahti rovastinna.
"Olen kutonut trikootakin. Minun kutomatani trikoota entinen rovasti piti jo monta vuotta ja jos kauvankin olisi elänyt niin ei olisi ostamaan lähtenyt".
"Kyllä se hyvä Kaisa on niin, että kun vaan tämä kangas loppuu niin minulle pitää ruveta kutomaan. Eikös niin?"
"Samahan se on. Ja kenellekkäs minä sitten kutoisin, jos en teille, kun vaan annatte", sanoi Kaisa loistavin kasvoin ja kehoitti rovastinnaa kääntymään kahvipöydän ääreen, missä Saimin keittämä kirkas kahvipannu kykötti kolmen puhtaaksi pestyn kuppiparin vaiheella.
Kahvin juotua rovastinna lähti ulkokausteelle vielä ihailemaan jotakin Kaisan mieliksi. Kaikkea ihaillessaan huomasi tien lähtevän kauniiseen koivu ja kuusi sekaiseen metsään niin kysyi: "Mihin tämä näin soma tie menee? Muistuttaa meidän entistä hautuumaan tietä, missä rovasti aina käveli".
"Se menee juuri teille. Se on ihan tuommoinen kuiva tie koko matkan, saattaa vaikka pännäkengässä kävellä".
"Vai niin. No, kukas uskoisi, että tänne on tämmöinen tie. Ihan täytyy lähteä katsomaan tätä tietä".